Viime kuukausitapaamisessa syntyi keskustelua keskioluen 4,7 %:n rajasta. Toimittaja Heikki Kähköseltä löytyy melko tyhjentävä analyysi, miten on päädytty kyseiseen prosenttilukuun. Oheiseen tekstiin on Kähkösen julkaisulupa AOSin nettisivuille ja lähdetiedot ovat tekstin lopussa.
Myyttinen 4,7 prosentin raja
Kirjoittaja Heikki Kähkönen on olutalaa seuraava vapaa toimittaja.
Suomalainen alkoholipolitiikka sisältää runsaasti myyttejä ja kummallisia totuuksia.
Niistä monet ovat löytäneet paikkansa oluenkäyttöä ja -kulutusta ohjaavaan lainsäädäntöönkin.
Yksi tällaisista erikoisuuksista on 4,7 prosentin raja, jolla säädellään oluen ja
muiden käymisteitse valmistettujen alkoholijuomien myyntiä ja anniskelua.
Meillä on usein ja varsin perustellusti ihmetelty, miksi rajana on juuri 4,7 prosenttia.
Ainakaan oluen tai siiderin valmistusmenetelmistä ei löydy rajalle perustetta. Suomessa
kun yleisimmin juotu olut on vaaleaa lageria, joka käy perinteisin valmistusmenetelmin
hieman yli 5-prosenttiseksi.
Rajalla on, ja on aina ollut, ensisijaisesti verotuksellinen ja sitä kautta kansantaloudellinen
merkitys. Toiseksi sillä määritellään valtion alkoholimonopolin tehtävää myydä – ja
aiemmin myös valmistaa – alkoholijuomia. Kolmanneksi se tukee Suomessa jo kauan
sitten omaksuttua tapaa turvautua alkoholiasioissa kieltoihin ja määräyksiin.
Neljäntenä ulottuvuutena prosenttirajoille on hyvinkin mieluusti annettu sosiaali- ja
terveyspoliittisia merkityksiä, joiden avulla pyritään ohjaamaan alkoholin kokonaiskulutusta.
Tätä korttia käytetään erityisesti juomien verotukseen ja saatavuuteen liittyvässä
poliittisessa keskustelussa.
Prosenttirajat ovat myös hyvin skandinaavinen ilmiö. Suomessa, Norjassa ja Islannissa
nykyiset rajat määriteltiin kieltolakien loputtua. Ruotsissa kieltolaki ei koskaan ollut voimassa,
vaan rajasta päätettiin erikseen 1970-luvulla. Islannissa monopolikaupan raja on
2,25, Ruotsissa 3,5, Suomessa 4,7 ja Norjassa 4,75 tilavuusprosenttia. Meillä tosin kourallinen
tilaviini- ja sahtiyrittäjiä on saanut poikkeuksen eli oikeuden myydä valmistamiaan,
enintään 13-prosenttisia, tuotteita suoraan haja-asutusalueella sijaitsevalta valmistuspaikalta.
Raittiusaate ja kieltolaki
Saadakseen jonkinlaisen ymmärryksen nykyisestä 4,7-prosentin myyttisestä rajasta, on
hyvä palata ajassa yli sata vuotta taaksepäin. Alkoholin valmistuksen ja kaupan monopoliin
perustuva alkoholijärjestelmää alettiin meillä suunnitella jo 1800- ja 1900-lukujen
vaihteessa, kun Suomi oli vielä Venäjän keisarin alaisuuteen kuuluva suuriruhtinaskunta.
Raittiusväki oli omaksunut kohtuukäytön tilalle ehdottoman raittiuden ideologian. Olut
leimattiin yleisesti tavalliselle kansalle liian väkeväksi ja kalliiksi juomaksi, niinpä sen
myyntiä alettiin säännöstellä maaseudulla. Vuonna 1903 voimaan tullut mallasjuomaasetus
kielsi oluen myynnin kaupunkien seka- ja ruokatavaramyymälöissä. Raittiuspiirien
painostuksesta olueen kohdistui myös ankaria verotuspaineita.
Verojen korottamisen ohella alettiin jo hyvin varhain vaatia ehdotonta alkoholijuomien
myynti- ja käyttökieltoa. Kieltolain säätämisestä syntyikin päätös sortokausien välissä
hoipertelevassa Suomessa kymmenen vuotta ennen maan itsenäistymistä. Autonomian
ajan yksikamarinen eduskunta päätti alkoholikiellosta ”hurraa-huudoin ja raikuvin
kättentaputuksin” 31.10.1907.
Suomessa toimi 1900-luvun alussa lähes sata olut- ja portteripanimoa. Teollisesti valmistetun
oluen alkoholipitoisuus oli yleensä 3–5 tilavuusprosenttia. Olut oli tuolloin pääasiassa
valmistustavaltaan lageria, jonka väkeviä laatuja olivat tummahko Münchenin olut
ja pukkiolut. Oluiden keskimääräinen vahvuus oli 4,3 prosenttia.
Vaaleaa, hieman enemmän humaloitua, olutta kutsuttiin pilsneriksi, jossa oli alkoholia
3,0–3,5 tilavuusprosenttia. Kaikkein vahvinta oli brittiläisen perinteen mukaan valmistettu
portteri, joka oli puolestaan 6–8-prosenttista.
Verojen korotukset kavensivat olutpanimoiden toimintamahdollisuuksia. Mallasvero
nousi vuosina 1907–09 peräti kahdeksankertaiseksi. Eduskunnassa veronkorotuksia
perusteltiin siten, että näin edistettiin siirtymistä väkevien mallasjuomien kulutuksesta
mietoihin.
Zilliacuksen mallista 100 vuotta
Vuoden 1913 alussa Mallasjuomain valmistuksen ylitarkastaja maisteri Allan Zilliacus sai
tehtäväksi laatia aikaisemmin maltaiden kulutukseen perustuvan olutverojärjestelmän
tilalle uuden verotussysteemin. Zilliacus teki työtä käskettyä, ja toukokuussa samana
vuonna senaatti asetti työryhmän sitä tarkastamaan.
Lakitieteen tohtori F.O. Liliuksen johtama komitea ehdotti mallasjuomien jakamista
alkoholipitoisuuden mukaan kolmeen luokkaan. Verottomia olivat enintään 2,5 tilavuusprosentin
oluet. Kaksi muuta kategoriaa olivat alempi (2,5–4,5 %) ja ylempi (yli 4,5
%) luokka. Verottoman oluen määritelmä perustui 30.12.1912 säädettyyn asetukseen,
jonka mukaan miedon mallasjuoman alkoholipitoisuuden yläraja oli mainittu 2,5 tilavuusprosenttia.
Verorajoista käytiin tiukka poliittinen vääntö oluen valmistajien ja raittiuspiirejä edustavien
poliitikkojen välillä. Lopulta panimoteollisuus nieli esityksen ilman muutosvaatimuksia
ja myös senaatti asettui kannattamaan sitä. Ehdotus joutui kuitenkin vastatuuleen,
ja eduskunta jätti hyväksymättä sen vuonna keväällä 1914.
Maailmansota kuivatti Suomen
Vuonna 1914 Suomen suuriruhtinaskunta ajautui emämaan Venäjän mukana ensimmäiseen
maailmansotaan. Viranomaiset rajoittivat sodan vuoksi oluen valmistusta ja
myyntiä. Sallittujen alkoholijuomien ylärajaksi asetettiin 2,5 tilavuusprosenttia. Sitä vahvempaa
olutta sai myydä lähinnä 1. luokan ravintoloissa.
Uusi mallasjuomalaki hyväksyttiin vuoden 1915 lopulla, ja siinä lopulta mallasvero muutettiin
kulutusveroksi. Ensimmäiseen veroluokkaan määrättiin kuuluvaksi enintään 2,5
tilavuusprosenttiset juomat, toisen luokan vahvuus oli 2,5–4,5 ja kolmannen 4,5–7 pro-
senttia. Neljäs ja verotukseltaan kallein raja oli yli 7 prosenttia. Esitys nojautui hyvin pitkälti
Liliuksen komitean vuoden 1913 johtopäätöksiin.
Vuoden 1917 valtalaki ulottui koskemaan panimoteollisuutta, sillä senaatin päätös
määritteli sodan oloissa kielletyiksi alkoholijuomiksi kaikki yli kaksi tilavuusprosenttia
sisältävät mallasjuomatkin. Vahvan oluen valmistaminen kiellettiin, ja olut rinnastettiin
paloviinan rinnalle alkoholijuomaksi. Tämän väliaikaisen kieltolain aikana panimoille jäi
vaihtoehdoiksi joko miedon mallasjuoman valmistaminen tai ovien sulkeminen.
Kieltolaki toi rapakaljan
Vuosi 1917 toi Suomelle valtiollisen itsenäisyyden. Oluen se kahlitsi kieltoihin ja sääntöihin.
Kieltolaki lopetti vahvojen oluiden valmistuksen ja opetti Suomen kansan juomaan
pirtulla terästettyä rapakaljaa.
Kieltolain aikana sallitun mallasjuoman enimmäisraja oli 2 painoprosenttia (2,5 til-%).
Väkevän alkoholin laiton maahantuonti, anniskelu ja myynti suorastaan rehottivat. Juopottelu
yleistyi, väkivalta ja yleinen turvattomuus lisääntyivät, tavat raaistuivat.
Kolmekymmenluvun alussa kieltolaki tuli tiensä päähän. Poliittiset päättäjät huomasivat,
että valtio kaipaa kipeästi alkoholista saatavia verotuloja.
Kieltolakiajan loppuvaiheessa Panimoteollisuusyhdistyksen johtokunta esitti, että
myyntiin sallittaisiin 3,2 painoprosentin (4,0 til.-%) vahvuiset oluet, jotka olisivat verrattavissa
Ruotsissa myynnissä olleisiin II luokan oluisiin. Maan hallitus vei ehdotuksen
eduskuntaan, tosin sorvaamalla sitä rajusti alaspäin, mutta se jäi menemättä läpi äänestyksen
jälkeen.
Kakkosoluen kokeilu epäonnistui
Uusi alkoholilaki tuli voimaan 5. huhtikuuta 1932. Saman vuoden alussa perustettiin Oy
Alkoholiliike Ab, jonka tehtävänä oli alkoholijuomien myynti, maahantuonti ja kotimainen
valmistus. Oluenvalmistus oli sallittua valtiomonopolin luvalla.
Kieltolain jälkeen panimot valmistivat Alkon torppareina lagerolutta, jonka ominaisuudet
määriteltiin jälleen veroluokilla. Erikseen säädetyssä laissa mallasjuomaverosta määriteltiin
I veroluokkaan kuuluviksi 1,4–2,25 (1,8–2,8 til.-%), II luokkaan 2,25–3,2-prosenttiset
(2,8–4,0) oluet ja III luokkaan 3,2–4,5 painoprosenttiset oluet. Portterin vahvuus sai
olla enintään 6 painoprosenttia (7,5 til.-%).
Vain I veroluokan oluen myynti oli sallittua tavallisissa kaupoissa. Noin puolet toiminnassa
olleista kalja- ja oluttehtaista eli 44 panimoa sai oikeuden valmistaa vahvinta eli
III-olutta. Yhdeksän panimoa sai panna lisäksi vahvaa portteria. Alko yritti ensiksi pitää
1930-luvun oluenkulutusta maltillisena pakottamalla panimot valmistamaan III:sta miedompaa
II-olutta.
Kakkosolut ei kuitenkaan käynyt kaupaksi. Niinpä panimot vähitellen luopuivat sen
panemisesta kannattamattomana. Tähän vastavedoksi Alkon hallintoneuvosto alensi
raittiusliikkeen painostamana vuonna 1937 III-oluen maksimialkoholipitoisuuden
4,5:stä 3,9 painoprosenttiin (n. 4,9 til.%) eli lähelle nykyrajaa.
Heinäkuun alussa 1950 tuli viinakauppoihin ja ravintoloihin III veroluokan olutta hieman
vahvempi A-olut. Alko myönsi A-oluen valmistusoikeuden vain 11 panimolle. Vasta
1962 saivat kaikki III luokan valmistajat panna A-olutta.
Rajat poistuvat ja jäävät
Lopullinen niitti yhä voimassa olevalle 4,7 prosentin rajalle iskettiin vuoden 1969 alussa
voimaan tulleessa olutlaissa. Sen perusteella keskioluella tarkoitettiin ”pääasiassa maltaista,
humalista ja vedestä yksinomaan käymisen avulla valmistettua alkoholijuomaa,
joka sisältää enemmän kuin 2,25 (2,8 til.-%) mutta alle 3,7 painoprosenttia (4,66 til.-%)
etyylialkoholia”.
Samalla määrättiin uusi veroluokka eli nelosolut, jossa alkoholia oli 3,7–4,5 painoprosenttia
(4,0–5,7 til.-%). Portterin osalta noudatettiin edelleen vanhaa, enintään 6 painoprosentin
(n. 7,5 til.-%) alkoholipitoisuutta. Laki vapautti keskioluen kauppoihin ja kyläbaareihin.
Tämä lujitti myös Alkon eli valtion monopoliasemaa, joka säilyi yhä myynnin
säännöstelyn kulmakivenä.
Vuoden 1969 jälkeen merkittävin uudistus on ollut EU-jäsenyyden mukanaan tuoma
uusi alkoholilainsäädäntö. Vuodesta 1995 alkaen EU-Suomessa oluen verotuksessa on
ollut vain kaksi kategoriaa: 0,5–2,8 ja yli 2,8 tilavuusprosenttia. Suomessa olutta verotetaan
sen sisältämän alkoholin mukaan, kuten muissakin EU-maissa. Meillä oluen veron
määrä on kuitenkin EU:n korkein.
Vaikka veroluokat ovat olleet pois pian 20 vuotta, meillä yhä puhutaan ”III ja IV veroluokan
oluista” sekä ”keski- ja A-oluesta”. Keskiolutalain peruna meillä on myös täysin
keinotekoinen 4,7 prosentin raja. Sen käytännön tehtävinä ovatkin nyky-yhteiskunnassa
valtion alkoholimonopolin legitimointi ja Alkon aseman tukeminen, kuten kieltolain
päätyttyäkin yli 80 vuotta sitten.
Heikki Kähkönen, Media Cerevisia Oy, Olutliitto ry:n olutpoliittinen katsaus 2012-2013. Sivut 18 – 21.
Click to access Olutpoliittinen-katsaus-2012-2013-HighRes.pdf
Akateeminen Olutseura ry 